Hahmo

Hahmo tulee aina ovesta. Jos ovi on kiinni, Se tulee oven läpi. Mutta aina ovesta. Yleensä Hahmo liikkuu ääneti, mutta joskus Sen raskaat, raskaat askeleet voi kuulla. Se tarkoittaa, että kohtaamisesta tulee erityisen synkkä.

Hahmo on musta möhkälemäinen olento, Sen päätä ei meinaa erottaa vartalosta, kuin Sillä ei olisi kaulaa ollenkaan.

Mustaa, Hahmo on mustaa.

Hahmo on äänetön. Paitsi silloin kun Se murisee. Se murisee oikeastaan aika usein. Joskus Hahmo rykäisee nimeni, ja Sen ääni on vääristynyt, matala, uhkaava. Hahmo tietää nimeni.

Se tietää nimeni.

Ja Se tietää aina missä nukun, milloin nukun.

Hahmo tulee aina viereeni ja ojentaa kätensä kohti minua. Tai ei, ei se oikein käsikään ole, jokin… uloke. Mutta kämmen Hahmolla on. Ja sormet.

Ne sormet. Polttavat, karkeat, kipeää tekevät sormet.

Hahmo painaa kämmenensä aina lapaluuni seutuun, oikealle puolelle. Aina oikealle puolelle. Sen polttavat sormet painautuvat ihooni syöpyen kohti sisintäni, syösten pimeyttä. Olen voimaton, pelosta kankea, en pysty taistelemaan vastaan.

Mutta en halua pimeyttä sisääni. En halua.

Herään. Joskus huutaen ääneen, mutta yleensä ääneti huutaen. Aina kauhusta halvaantuneena. Kuulen vielä murinan lähellä korvaani ja tunnen Hahmon kämmenen lapaluuni seudussa, sormet harallaan, edelleen ihoani polttaen. Se ei koskaan haluaisi päästää minua.

Saan kehoni lopulta aina toimimaan, kurotan käteni ja kosketan jotain, mitä tahansa. Silloin Hahmon mahti murtuu ja Se häviää pois. Mutta polttavat sormet ihollani, ne viipyilevät vielä pitkään.

***