Ei se minua loukkaa, se vahingoittaa

Viimeiset pari viikkoa minulla on kyyneleet olleet aika herkässä.

Kävin lauantaina 30.9 paikallisessa elokuvateatterissa katsomassa elokuvan Saamelaisveri (Sameblod), joka kertoo saamelaisiin kohdistetusta rakenteellisesta syrjinnästä 1930-luvun Ruotsissa. Elokuvan päähenkilö, nuori Elle Marja, joutuu siskonsa kanssa asuntolakouluun kauas kodistaan. Kouluun, jossa saamelaislapset saavat karttakepistä sormille jos puhuvat saamea tai huonoa ruotsia; kouluun, jossa heidät alistetaan rotubiologisille tutkimuksille; kouluun, jossa heille sanotaan, että heitä ei koskaan päästetä jatko-opintoihin koska heidän saamelaiset epäaivot eivät ole kyllin älykkäitä. Elle Marja päätyy kiusaamisen, pilkkaamisen, alistamisen, pakkoassimiloinnin ja opettajan ammatista haaveilemisen takia piilottamaan ja lopulta tyystin hylkäämään saamelaisen identiteettinsä ja elämään elämänsä ruotsalaisena, joka pitää saamelaisia huonona väkenä. Eli lopputulos pakkoassimilaatio-saamelainen aikalailla 6-0.

Tiesin elokuvan aiheen olevan raskas ja se pelotti jo etukäteen. Arvelin, että elokuva voi hyvinkin aiheuttaa ikäviä, surullisia tunteita mutta en ollut kuitenkaan varautunut siihen kuinka kokonaisvaltaisesti se veisi minut tunteiden myllerrykseen. Jo pelkästään elokuvateatteriin meno oli pelonsekaista utua kun talsin Joensuun katuja päälläni joitain näkyviä saamenpukuun kuuluvia osia. Kokopukuun en rohjennut (ja jos ihmettelet, että miksi, niin siksi koska edelleen tänäkin päivänä saamenpukuun pukeutunut saamelainen saattaa hyvinkin kohdata törkeää huutelua kaduilla eikä ole montaakaan viikkoa kun eräälle ystävälleni oli Helsingissä huudeltu keskellä kirkasta päivää).

Elokuva alkoi siitä kun jo vanha Elle Marja – tai Christina, kuten hän oli itsensä nimennyt nuorena – lähti poikansa ja lapsenlapsensa kanssa siskonsa hautajaisiin lapsuuden kotiseudulleen. Minulla nousi ensimmäiset kyyneleet siinä vaiheessa kun hän jupisi autossa saamelaisista kuinka ”He valehtelevat ja varastelevat. Ja valittavat.”. Kuinka surullista, ajattelin, että hän oli omaksunut kansansa sortajien retoriikan.

Elokuvassa oli paljon inhottavia, ikäviä kohtauksia systemaattisesta rasismista, kiusaamisesta, nimittelystä, vähättelystä sekä siitä asenneilmapiiristä mikä saamelaisia kohtaan vallitsi. Vaikeinta elokuvassa minulle olivat kohtaukset rotubiologisista tutkimuksista. Kallonmittaukset ja lasten riisutukset ilkosilleen kuvausta varten toivat minulle hyvin konkreettisen fyysisen sekä henkisen pahoinvoinnin, jopa siihen pisteeseen, että kuumien kyyneleiden valuessa pitkin poskiani mietin pitäisikö minun lähteä elokuvasta kesken pois. Tunteet, joita elokuva nosti pinnalle olivat hyvin intensiivisiä ja elokuvan tapahtumat tuntuivat kovin henkilökohtaisilta vaikka en itse ole lapsena kohdannut muuta kuin mutinaa ”lappalaisista” silloin kun 80-luvun lopulla menin välillä alakouluun karvakengät jalassa.

Elokuvan aikana minun teki monta kertaa mieli nousta seisomaan ja huudahtaa ääneen elokuvateatterissa, että ”tiedättehän, näitä samoja asioita on tehty myös Suomessa saamelaisille eikä siitä ole kauaakaan aikaa!”

Olen ajatellut elokuvan katsomisen jälkeen jopa kauhunsekaisin, paniikinomaisin tuntein, että miltähän niistä ihmisistä mahtaa tuntua katsoa tätä elokuvaa, jotka ovat henkilökohtaisesti joutuneet alistetuksi sille kohtelulle mitä elokuva oli pullollaan, joutuneet käymään läpi niitä samoja pahoja, vahingoittavia kokemuksia. Näiden ihmisten tuntemuksiin voi saada pintaraapaisun Ylen viime tiistaina ilmestyneestä artikkelista, jossa mm. Anni Näkkäläjärvi sanoo, että ”Meillä oli juuri samanlaisia tunteita, kun tytöillä siinä elokuvassa. Kyllä ne lääkärihommat olivat kauheita, eihän sinne uskaltanut paljoa mennäkään, kun he katsoivat, riisuivat, mittasivat ja vielä kuvasivatkin. Olimme samanlaisia kuin siinä elokuvassa, katsoimme silmät pyöreänä kun emme ymmärtäneet mitä pitää tehdä”.

Sen lisäksi, että on ollut vaikeaa palautua tästä raskaasta elokuvakokemuksesta ja sen aiheuttamista tunteista, on samaan aikaan Miss Helsinki -organisaation käyttämien sulkapäähineiden takia puitu televisiossa asti kulttuurista omimista sekä alkuperäiskansojen, erityisesti saamelaisten, ”loukkaantumista” siitä, että valtapitävään kulttuuriin kuuluvat henkilöt ottavat omaa hyötyä tavoitellen käyttöönsä alkuperäiskansojen tärkeitä symboleja. Ja se, millä lailla tätä keskustelua on käyty ja millaisin keinoin – jopa Suomen suurimman julkisen median toimesta – on saanut minut pohjattoman surulliseksi ja ahdistuneeksi, sillä vaikuttaa siltä, että vieläkään iso osa valtaväestöstä ei tiedä eikä haluakaan tietää siitä kolonisaation historiasta mitä saamelaiset (tai maailmanlaajuisesti muut alkuperäiskansat) kantavat mukanaan ja mitkä suomalaisen yhteiskunnan rakenteet ja asenteet edelleen vaikuttavat saamelaisten elämään tänäkin päivänä.

Aidon oppimishalun ja ymmärrykseen pyrkivän keskustelun sijaan saamelainen kohtaa jatkuvasti pilkkaa ja vähättelyä siitä kuinka ”saamelaiset jälleen loukkaantuivat.” Tätä näkee sekä perinteisessä mediassa että sosiaalisessa mediassa käytettävän aivan liian usein. Stereotypia loukkaantuvasta, kaikesta pahastuvasta saamelaisesta on noussut nunnuka nunnukojen, juoppojen ja mystisten shamaanien rinnalle ja ohi. Kun saamelainen kertoo valtakulttuuriin kuuluvalle henkilölle tai taholle, tämän vedettyä feikkisaamenpuvun päälleen tai kuvattuaan ”likaisia lappalaisia” myynninedistämisvideoonsa, että nyt ”hyväksikäytät ja esität kulttuuriani väärin ja haitallisella tavalla”, se päättyy lähes aina siihen, että – arvasit oikein – ”saamelaiset loukkaantuivat” eikä suinkaan siihen, että nähtäisiin saamelaisen perustelut.

Sanat ”loukata” ja ”loukkaantuminen” ovat minulle vaikeita kun puhutaan saamelaisista. Saamelaisten oikeuksia ja kulttuuria voi kyllä loukata mutta se, että sanotaan saamelaisen ”loukkaantuvan” tästä, on vallankäytön seurauksien aliarvioimista ja vähättelyä sillä oikeuksien ja kulttuurin jatkuva loukkaaminen tosiasiassa vahingoittaa niin yksittäistä saamelaista kuin koko yhteisöäkin.

Eli ei se vähättely, pilkka ja täysi ymmärtämättömyys saamelaisten historiasta ja nykytilanteesta minua loukkaa vaan se vahingoittaa. Se vahingoittaa minua saamelaisena ihan konkreettisesti. Se pienentää sitä elintilaa, jossa saan vapaasti hengittää ja olla mitä olen ilman pelkoa siitä, että etnisyyteni, kansani tai sen historia ja asema tai yritykseni saada ääneni kuuluville ovat väheksynnän kohteena. Se pienentää sitä elintilaa, jossa saan harjoittaa, säilyttää ja kehittää kulttuuriani, se vie minulta mahdollisuuksia eheään identiteettiin. Puhumattakaan siitä, että jatkuva väheksyntä, pilkka, hiljentäminen ja sivuuttaminen haavoittaa niin, että mieli ja keho on jatkuvasti vereslihalla.

Koska Suomi valtiona ja suomalainen yhteiskunta ei toistaiseksi suostu tunnustamaan, käsittelemään ja sovittelemaan saamelaisiin kohdistamiaan vääryyksiä tai edes ymmärrä lopettaa vähättelyä, pilkkaamista, hiljentämistä ja alkuperäiskansalle kuuluvien oikeuksien loukkaamista, elää saamelaisen sisimmässä edelleen se pelko, että se kaikki, mitä Saamelaisveri-elokuvassa saamelaisille tehtiin, voidaan tehdä meille uudestaan niiden taholta, joilla on väkevät numerot puolellaan. Eikä se pelko ole niin kovin kaukaa haettuakaan kun seuraa sitä, miten saamelaisia kohdellaan tänäkin päivänä (vaikkapa Tenon kalastussopimus, ILO 169 -sopimus tai saamelaisten itsemääräämisoikeuden sivuuttaminen).

Toivoisin, että suomalaisessa yhteiskunnassa ryhdyttäisiin pian enemmän puhumaan siitä kuinka se asia, josta saamelaiset ei-saamelaisen silmin ”loukkaantuvat”, itse asiassa vahingoittaa saamelaisia ja kaventaa saamelaisen kulttuurin elintilaa. Että ryhdyttäisiin aidosti, ymmärrykseen pyrkien puhumaan siitä miksi saamelainen reagoi niin kuin reagoi, eikä jumittaisi aina siihen itse reaktioon. Että ryhdyttäisiin ottamaan selvää siitä mitä on saamelaisuus ja millainen on saamelaisten todellisuus ja historia koska tätä kautta voidaan ymmärtää paremmin nykyhetkeä (tässä auttaisi jos koululaitoksemme kertoisi tarpeeksi saamelaisista). Ja että hoksattaisiin se, että vaikka juuri nyt ei jotain toisen kertomaa asiaa ymmärtäisikään, sen voi silti ottaa vakavasti.
En ole juurikaan pystynyt puhumaan elokuvasta ja sen aiheuttamista raskaista tuntemuksista – tai siitä kuinka pohjattoman pahalta se tuntuu piskuisesta alkuperäiskansan jäsenestä kun somemöllien irvailujen ja vihan lisäksi verovaroilla rahoitetun Yleisradion korkean profiilin toimittaja televisio-ohjelmassaan kevein mielin pistää alkuperäiskansoja halvalla esiintymällä sulkapäähine päässään testatakseen ”loukkaantumisen rajoja”. Ja jälkimainingeissa kertoo koko keskustelun olevan ”absurdi” ja että ei ”tajua” kulttuurisesta omimisesta ”suuttuvien logiikkaa” (toimittajan itsensä käyttämiä sanoja) – ja siinä samalla vielä yhdistää kulttuurivarkauden vastustamisen äärioikeiston rotupuhtausaatteeseen (mitä se ei tietenkään ole, mutta tästä kirjoitan joskus myöhemmin).

Olen miettinyt nyt pitkään, että kannattaako minun julkaista tätä tekstiä ja altistaa itseäni ja tunteitani muiden reposteltavaksi. Mietin myös sitä, että kannattaako minun saamelaisena julkaista sellaista tekstiä, jossa tunteet ovat isossa roolissa koska on hyvin mahdollista, ellei jopa todennäköistä, että se sivuutetaan juuri sen tähden eikä sisältöä oteta vakavasti – tai vielä pahempaa, teksti voi vahvistaa jotain kummallisia stereotypioita ”tunteellisista saamelaisista”. Mutta tulin kuitenkin siihen tulokseen, että saamelaisellakin on oikeus kertoa miltä tuntuu ilman pelkoa siitä, että sitä käytetään häntä tai hänen kansaansa vastaan.

En tällä hetkellä kykene tämän ”asiapitoisempaan” tai ”vakuuttavampaan” tekstiin, mutta onneksi muut kykenevät. Esimerkiksi Suomen Saamelaisnuoret ry:n puheenjohtaja, Petra Laiti, blogitekstissään ja muut tahot siinä esiintyvien linkkien takana. Jahka tästä jälleen sisuunnun surustelun jälkeen niin yritän seurata esimerkkiä.

Ja ihan lopuksi, vaikka viimeiset pari viikkoa ja muutenkin tänä vuonna on saanut usein surra saamelaisten kokemaa kohtelua, niin olen ollut hirvittävän kiitollinen niille ei-saamelaisille, jotka ovat ymmärtäneet – tai ainakin halunneet ymmärtää – sitä saamelaista todellisuutta, jossa me saamelaiset elämme ja olemme eläneet ja sitä kautta asettuneet meidän sekä muiden alkuperäiskansojen tueksi sosiaalisen median keskusteluissa sekä tuoneet asioita esille omissa blogeissaan, sivustoillaan tai muilla kanavillaan. Tietenkin olen myös kiitollinen kaikille niille saamelaisille, jotka jaksavat tuoda omia näkemyksiään julki vaikka se on usein raskasta, turhauttavaa ja pelottavaa. Tiedätte kaikki keitä olette. Kiitos, giitu!

***