”Aiotko pitää lakin nauhoja noin?”, kysyi saamelaismies, kun näki minut gáktissä hääpäivänäni juuri ennen vihkimistä. Sen jälkeen loppupäivä minulla menikin nykiessä saamenpukuani ja miettiessä, olinko pukenut lakin jotenkin väärin tapahtumaan nähden. Tiesinhän minä, että minulla ei ollut mitään erityistä härpäkettä mitä morsiamilla yleensä on, ei mitään puvussani mikä erityisesti viestisi hääpäivästäni, vaan yllä oli ihan vain tavallinen gákti ja tavalliset lakin nauhat. Luulin pukeneeni lakin oikein sievästi, mutta nyt mieltäni jäyti epävarmuus, olinko kuitenkin mokannut? Lohduttauduin sillä, että koko gáktin – mukaanlukien lakin – minulle tehnyt saamelaisnainen, joka oli juuri huolehtivasti kyykkäillyt tarkastamassa paulojenikin asennon, ei ollut maininnut lakkini nauhoista mitään. Ei hän varmasti olisi päästänyt minua eteenpäin jos nauhat olisi ehdottomasti pitänyt olla toisin. Silti, enkö ollut tajunnut, että lakin nauhat kuuluu kaikesta huolimatta olla sillä hetkellä toisella tavalla? Olen niin epävarma, riittämätön ja viallinen saamelainen, etten varmuudella vieläkään osaa sanoa.
Gákti on pohjoissaamea ja tarkoittaa saamenpukua; inarinsaameksi se on mááccuh ja koltansaameksi määccaǩ. Gákti on monimerkityksinen ja sillä on monia käyttötarkoituksia. Ilmeisen arkipäiväisyytensä sekä sään elementeiltä suojaamisen lisäksi, eräs gáktin keskeisistä tehtävistä on toimia sanattomana kommunikointijärjestelmänä saamelaisten välillä. Gáktin avulla voi esimerkiksi viestiä sukutaustastaan, kuulumisestaan, sukupuolestaan, persoonastaan, siviilisäädystään, tilaisuudesta johon on menossa ja mielipiteestään – kaikki tämä ilman, että puvun peruspilareita on muutettu. Gákti toimii siis linkkinä ihmisten välillä, välittäen viestejä ilman ääneen lausuttuja tai ylös kirjoitettuja sanoja.
Ei ihme, että omat epävarmuuteni alkoivat kiljua ja kaakattaa kun sain, varmasti harmittomaksi tarkoitetun, kysymyksen lakkini nauhoista. ”Mitä sinä, Heidi, nauhoillasi nyt viestit tietämättäsi?? Voi kun olet niin epäonnistunut saamelaisena, ethän sinä ole gáktin arvoinenkaan, piiloudu äkkiä huijari äläkä enää koskaan pue gáktiä yllesi!” ne raakkuivat. Ja minua huimasi huimasi huimasi.
Gáktillä on myös tärkeä tehtävä toimia linkkinä menneen, tulevan ja nykyisyyden välillä: ”Minun pukuni on äitini puku on mummoni puku on isomummoni puku on tyttäreni puku on tyttärentyttäreni puku on tyttärentyttärentyttäreni puku.” Gáktin käyttö ei ole koskaan katkennut vaan se on päässyt kehittymään ja vakiinnuttamaan paikkansa saamelaiskulttuurin ytimessä sukupolvien ketjujen mukana.
Saamelainen rakastaa gáktiään, riemuitsee ja lohduttautuu sen avulla. Mutta voi kuinka paljon se tuo myös huolta, murhetta, itkua ja väsymystä. Ja työtä. Gákti on saatava eteenpäin, se pitää nähdä taaperoiden päällä, näiden taaperoiden on aikanaan nähtävä gákti uusien taaperoiden päällä – se samanlainen kuin heidän vanhemmillaan esivanhemmillaan ja taas lapsillaan lapsenlapsillaan. Saamelaisen tulee huolehtia siitä, että hänen tietonsa ja taitonsa gáktiperinteestä siirtyy eteenpäin sukunsa ja saamelaisyhteisön käytettäväksi ja sen eloonjäämisen turvaamiseksi. Gáktikin muuttuu ja kehittyy ajan ja saamelaisen elämänmenon mukana, mutta aina, aina se on silti se sama. Sama linkki sinne taaksepäin, sama linkki eteenpäin, sama linkki tähän päivään.
Joillakin saamelaisilla, kuten minulla, on vaikea suhde gáktiin. Kun puen sen ylleni, tai ajattelen sitä, alkaa itkettää. Välillä itken onnellisena, välillä murheellisena. Onnellisena gáktin tuomasta lohdusta ja turvasta – aivan kuin kaikki minua suojelevat sielut olisivat ojentautuneet ympärilleni kannattelemaan minua. Murheellisena sen tähden, että gákti tekee näkyväksi jotain, joka tuntuu myös raskaalta: ylläni ei ole mitä tahansa vaan minun, koko sukuni ja kansani kokemukset, historia, elämä ja tulevaisuus – kudelma, jonka alle tuntuu välillä musertuvan. Silti edelleen, gákti, se on se linkki.
Saamelaiselle gákti sekä antaa että ottaa. Ja saamelaisen on tehtävä samoin: gáktiä ei voi vain ottaa vaan on myös annettava takaisin. On huolehdittava sukupolvien ketjusta, kulttuurin siirtämisestä eteenpäin; on suostuteltava ja rakastettava ja joskus rakkaudessaan unohdettava itsensä; on vaadittava ja taisteltava, välillä rikottava itseään; kun saamelaisilta viedään viedään viedään, on opittava luovaksi ja opittava kasvattamaan uutta rikotun vanhan pohjalle; on mukauduttava ja muututtava mutta pysyttävä samana; on riemuittava mutta on myös itkettävä. On rakastettava niin sietämättömän paljon, kestettävä ja taivuttava niin sietämättömän paljon, että välillä toivoo vain voivansa lopettaa, heittää hanskat tiskiin: pärjäilkää!
Mutta kun on se linkki, siinä suunnattomassa ketjussa, jota seuraamalla pääsee taaksepäin eteenpäin taaksepäin eteenpäin, ja jonka avulla voi pysähtyä tähän päivään, tähän hetkeen. Palata aina takaisin sinne ja tähän, kiinnittyä.
Kun pidän siitä ketjusta kiinni, olen joka tapauksessa vahvempi ja viisaampi – kaikessa epävarmuudessani ja riittämättömyydessäni ja viallisuudessanikin. Pitämällä ketjusta kiinni, ymmärrän: minähän olen tuo yksi linkki tuossa. Joo joo, se vähän heiluu, kirskuu ja natisee mutta ei se ketjua katkaise.
Mietin välillä:
Ei-saamelaiset, jotka vetävät ylleen gáktiä jäljittelevän asun. Tuntevatko he silloin esivanhempiensa läsnäolon, tietävätkö he, että tässä olen minä äitini mummoni isomummoni tyttäreni tyttärentyttäreni tyttärentyttärentyttäreni? Tuntevatko he pukunsa saumojen ja koristeiden merkityksen ja tarkoituksen, tietävätkö he mitä he puvullaan viestivät omilleen? Pohtivatko he sitä kuinka pitää jäljitelmägáktinsä elossa tuleville sukupolville, niin että ketju ei katkea ja puvun sisältämä tieto siirtyy eteenpäin?
Murehtivatko he sitä, että heidän pukunsa kommunikointiominaisuus häiriintyy ja rapistuu, kun puvun kieltä taitamattomat jatkuvasti yrittävät tuoda siihen kieleen sille täysin vieraita sanoja ja merkityksiä? Joutuvatko he jäljitelmägákti yllään miettimään sitä, miten heidän käytöksensä saatetaan tulkita ja kuinka se saattaa vaikuttaa heidän viiteryhmäänsä, koko kansaansa? Sattuuko heihin, kun kadulla joku hoilaa heidän peräänsä nunnukaa tai syljeksii halventavia, rasistisia nimityksiä?
Tekevätkö hekin jatkuvasti hartiavoimin niin emotionaalista, psyykkistä kuin fyysistäkin työtä jäljitelmägáktinsä eteen – muistaen, vaalien, ennakoiden, kasvattaen, säilyttäen? Tuntevatko he joskus musertavan pohjatonta riittämättömyyttä ja arvottomuutta jäljitelmägáktinsä edessä? Ja kun he riisuvat jäljitelmägáktinsä yltään, riisuvatko hekin jotain, johon on kietoutunut koko heidän olemassaolonsa kattavia merkityksiä ja taakkoja – niitä sellaisia, jotka jäävät hartioille vaikka puku on jo henkarissa?
”Turhaa valitusta ja tiukkapipoisuutta, sehän on vain vaate”, tuhahtavat he, jotka eivät puhu gáktin kieltä.
”Oi mutta sehän on kaikkea muuta! Se on minun-meidän kieleni, minun-meidän tarinani, minun-meidän linkkini! Siitäkin huolimatta, että uskon puhuvani vain välttävää gáktiä ja linkkiytenikin on vain viallisena tutajava, natiseva seos siitä mitä on ollut, mitä pitäisi olla, mitä on ja mitä ehkä sitten joskus on”, sanoo saamelainen ja tirauttaa muutaman kyyneleen silittäessään hellästi lakkinsa nauhoja. Onko ne sillä kertaa onnen vai murheen kyyneleitä, sitä on vaikea tietää. Taitavat kulkea käsi kädessä, saamelaisen onni ja murhe.
***
Lukutärpit
Gákti – sukujen puku. Áile Aikio kirjoittaa Fáktalávvu-blogissa gáktin määrittelemisestä ja siitä millä tavoin gákti valikoituu kullekin saamelaiselle.
Heidi Vuomajoki 