On vierähtänyt tovi jos toinenkin siitä kun olen viimeksi kirjoittanut blogiini. Siihen on useampikin syy, yhtenä niistä saamelainen tiedon jakamisen jarruni.
Internet ja sosiaalinen media ovat todellinen lahja saamelaisille. Täällä me voimme pitää toisiimme entistä helpommin yhteyttä ja oppia toisiltamme, vaikka asuisimme kuka missäkin kaukana. Voimme helpommin organisoida järjestötoimintaamme ja yhteisiä tapahtumia sekä tiedottaa niistä. Voimme kietoa toisemme uudella tavalla osaksi yhteisöä sekä tavoittaa ja avata sylimme niille, jotka kenties muuten saattaisivat jäädä paitsi saamelaista yhteisöllisyyttä.
Internet ja sosiaalinen media ovat tarjonneet nopean ja helpon tavan tuottaa ja välittää tietoa paitsi saamelaisten kesken, myös saamelaisten ja muiden välillä. Näin meidän on ollut mahdollista tuoda maailmaamme ennennäkemättömällä tavalla esille ja oikeaa, ajankohtaista tietoa saamelaisista helpommin saataville. Toki internet on näyttänyt saamelaisille myös nurjan puolensa, kun viha saamelaisia kohtaan vyöryy kotiin asti – vihapuhe ja väkivallan uhka lisääntyy etenkin sellaisina aikoina kuin nyt, kun keskustelu saamelaiskäräjälain uudistamisesta käy kiivaana.
Saamelaista tiedon jakamisen jarrua lienee monenlaista. Edellä mainittu vihapuhe voi tietenkin vaikuttaa saamelaisen halukkuuteen sanoa niitä asioita mitä haluaisi – en ole itsekään immuuni tälle. On myös joitakin perinteiseen tietoon ja maailmankuvaan pohjautuvia aiheita, jotka saamelaisessa yhteisössä yleensä katsotaan tarpeelliseksi suojata, eikä niistä juurikaan puhuta yhteisön ulkopuolella – jos aina yhteisön sisälläkään.
Tässä tekstissäni puhun kuitenkin siitä jarrusta mikä saa minut pohtimaan sitä, kuinka avoimesti minun saamelaisena kannattaa julkisesti kertoa kulttuuriini, saamelaiseen elämänmuotoon, liittyvistä asioista, kun näen yhä useammin saamelaisten kertomia tietoja kerättävän saamelaisvastaisen liikehdinnän kampanjointiin. Tai joidenkin muiden tahojen sellaisiin omiin tarkoitusperiin, joilla ei ehkä olekaan tarkoitus hyödyttää saamelaista yhteisöä millään tavoin.
Näyttää valitettavasti olevan vain kasvussa se ilmiö, jossa saamelaisten historia, perinteiset tavat, tapa olla ja kertoa asioista, käsityöperinne ja jopa identiteetti sekä kollektiiviset, pakkosulauttamisesta ja syrjinnästä kumpuavat, traumat kopioidaan tai väännellään omaksi. Toisaalta, saamelaisten jakamaa tietoa kulttuuristaan käytetään myös saamelaisia vastaan joko halveksuntaan tai holhoamiseen. Tai niistä kerrytetään itselle aineistopankkia muuhun, alkuperäiskansan kannalta kenties kyseenalaiseen, tarkoitukseen. Tämä kaikki on saanut minut varpailleni, pohtimaan omaa pientä rooliani saamelaisessa tiedon jakamisessa.
Haluaisin kirjoittaa enemmän niille saamelaisille, jotka eivät syystä tai toisesta ole arjessaan saamelaiskulttuurin ja yhteisön syleilyssä; niille, jotka kokevat riittämättömyyttä ja pohtivat ovatko ”tarpeeksi” saamelaisia osallistuakseen (kyllä olette!); niille, jotka kipuilevat oman identiteettinsä kanssa. Niin, ilmeisesti haluaisin kirjoittaa enemmän sellaisille saamelaisille kuin itse olen. Kirjoittaa sellaisista asioista, joita itse olisin joskus kaivannut kuulevani toiselta saamelaiselta – tai vieläkin kaipaan.
Mutta kun on tämä kurja ilmiö mitä joutuu pohtimaan. Ilmiö mikä saa epäröimään ennen kuin avaa suunsa tai painaa enteriä. Entäpä jos ei avaakaan, tai paina? Kuuleeko sitten saamelaisten olevan sulkeutuneita, sisäänpäin kääntyneitä? Tai että ”perustelut puuttuu”? Ei se tavatonta olisi.
Toisaalta sillä, että monet saamelaiset ovat osallistuneet keskusteluihin ja kertoneet kulttuuristamme ja ajatuksistamme avoimesti, on ollut valtavan suuri hyöty siinä mielessä, että meitä on alettu ymmärtää paremmin. Olen itse saanut paljon positiivista palautetta esimerkiksi gákti-tekstistäni, jossa kerron hyvin henkilökohtaisella, kokeellisellakin, tavalla saamenpuvusta ja sen merkityksestä. Minulle on kerrottu, että se on auttanut joitakin lopultakin ymmärtämään paremmin sitä, miksi saamelaiset puhuvat saamenpuvun väärinkäytöstä niin paljon. Että se on auttanut ymmärtämään, että saamenpuku ei tosiaan ole vain vaate, vaan osa kulttuurin sisäistä kommunikointijärjestelmää.
Vaikea paikka. Pitäisi kai osata punnita hyödyt ja haitat aina ennen kuin suunsa avaa tai enteriä painaa. En tässä tekstissäni edes yritä päästä minkäänlaiseen ratkaisuun omalta osaltani, lieneekö se tarpeenkaan. Ehkä haluan vain itseni muistavan, että se jarru on hyvä olla olemassa – joskus on hyödyllisempää käyttää sitä, toisinaan olla käyttämättä.
***
Heidi Vuomajoki 